Jatkokertomus

Vuonna 2012 Islanninhevonen-lehdessä alkoi ilmestyä jatkokertomus, josta julkaistiin kaksi ensimmäistä osaa. Jatkoa seuraa nyt blogissa, osat 3-7 julkaistaan joka sunnuntai.

Jatkokertomuksen kirjoittaja on Anka Rantamäki, joka kuvailee itseään seuraavasti: "44-vuotias astmaatikko, aloitti ratsastuksen 38-vuotiaana ja omistaa itsepäisen issikan Smjörvi frá Hemlu a.k.a. Mörri. Vaatii saada olla Kukkahattu-Täti-ratsastaja." 
Anka Rantamäki ja Mörri.


Toinen maailma

OSA I:

Ratsastin käyntiä lumisen metsän siimeksessä. Ratsunani toimi tällä kertaa maailman paras islanninhevonen, Tvistur. Mentiin ilman satulaa, vyö oli pitämässä Tvissellä huopaa paikoillaan. Tvistur on kaunis punarautias liinaharja ruuna, ja kuten nimikin jo kertoo, sillä on kaksi tähteä. Toinen on otsatukan alla piilossa ja toinen turvan päällä.

Olin jo yrittänyt muutamaan otteeseen ostaa Tvisturin, mutta omistaja ei ollut myynyt sitä minulle. Kuten niin monet muutkin heppaihmiset, haaveilin omasta hevosesta, jonka kanssa voisi mennä lenkeille milloin haluaa. Nyt olin saanut luvan lähteä oikein retkelle; reppuun oli pakattu kuumaa kaakaota, leipää, keksejä ja Tvisturille omat eväät.

Metsä oli äänekäs, kevät lähestyi ja pikkulinnut sirkuttivat reviiriensä rajoja. Polku kulki syvässä hangessa ja pakkastakin oli vielä 5 astetta. Tvisturin korvat heiluivat puolelta toiselle kuunnellen välillä minua, välillä metsän ääniä. Jossain pusikossa meni ilmeisesti hirvi, koska rytinä oli melkoinen.

Aamuaurinko pilkotti puiden lomasta ja kultasi lumisia yläoksia. Katselin ihastellen alas leijuvaa pakkaslunta, se kimalteli kuin tuhannet timantit laskeutuessaan pehmeästi hangelle. Talvikarvainen Tvistur päristeli tyytyväisenä. Ehkä sekin katseli kaunista maisemaa ja odotti kevättä?

Päätin ottaa polun suoralla osuudella pienen laukkapätkän ja keräsin ohjia tuntumalle. Tvistur tiesi mitä oli tulossa ja tihensi innoissaan askeleitaan melkein töltiksi asti. Otin harjasta kiinni ja tarkistin, että tasapaino oli keskellä.

-"Laukka!" hihkaisin ja annoin vielä pohkeita.

Tvistur siirtyi kauniisti laukkaan ja alkoi kerätä vauhtia. Meno oli tasaista ja kumartelin väistääkseni lumen alas painamia oksia. Tvisturin vauhti kiihtyi hieman lisää ja tuuli suhisi korvissa. Ihan mahtavaa, vain me kaksi lumisessa metsässä!

Suoran lopussa oli vasemmalla iso kuusi, jonka luota polku kääntyi kiertäen vanhan puun. Tvisturin lähestyessä mutkaa kumarruin eteenpäin pysyäkseni kyydissä, kun polle kääntyisi uudelle suoralle. Mutka lähestyi ja Tvistur hidasti, mutta pysyi laukassa. Täydellinen polle kiihdytti heti mutkan jälkeen uudelleen täyteen laukkaan ja saman tien meinasi hengitys salpaantua! Kuinka kaunista!

Edessä oli puista tuulen mukana leijuvaa pakkaslunta, isona rintamana lumi kimalteli ja välkkyi ilmassa koko polun pituudelta. Aurinko oli mennyt pilveen, mutta silti tämä upea kohta säkenöi! Nousin automaattisesti pystympään, jolloin Tvistur hidasti ja siirtyi töltille. Tvisturin pää nousi hieman, korvat heiluivat ja puuskutus kävi. Jatkoimme edelleen nopealla töltillä nietosten läpi kimalluksen saattelemana.

Jokin tuntui yhtäkkiä oudolta alas leijailevassa kimalluksessa. Tuntui, ettei se olisi lunta ollenkaan, miten se edes kimalteli kun aurinkoa ei näkynyt pilvien takaa? Samassa Tvistur nosti päänsä ylös ja yritti pysähtyä liukupysähdyksellä kuin lännenelokuvissa konsanaan. Törmäsin hevosen harjaan, mutta sain kuitenkin pidettyä itseni selässä. Tvistur löysi tasapainon, nosti takamuksensa ylös ja seisoi paikoillaan kuunnellen huolissaan ympäristöä. Ilveksiä on kyllä nähty näin lähellä kaupunkia, mutta ei yleensä näillä poluilla. Sitäkö polle aristeli?
   
Pyysin Tvisturia menemään käyntiä eteenpäin. Pari arastelevaa askelta ja sitten uusi pysähdys. Pää kääntyili ja korvat viuhtoi edestakaisin, en ole aikaisemmin nähnyt tätä rohkeaa ruunaa tällaisena. Jotain oli kyllä vialla kun silmistä näkyi pelko, parempi mennä takaisin.

Yritin kääntää Tvisturin kohti tallia, mutta polle otti ohjat ja lähti käynnillä eteenpäin. Se kuunteli takaa tulevia ääniä ja yritti kääntää päätään nähdäkseen taakse. Rauhoittelin hevosta, ei meillä mitään hätää ole, karhutkin ovat talviunilla ja ilves on liian pieni peto meitä uhatakseen. Koiratkaan eivät Tvisturia pelota. Rapsuttelin sään kohdalta, mikä yleensä saa Tvisturin röhkimään tyytyväisenä, mutta nyt se ei kiinnittänyt huomiota siihen ollenkaan. Askelet tihentyivät ja pian mentiinkin tölttiä. Yritin ottaa ohjista tiukemmin kiinni ja juttelin lisää matalalla äänellä, mutta Tvistur painoi menoksi ja sitten oltiinkin jo laukassa. Yritin vain pysyä kyydissä!

OSA II:
Kimaltelu ympärillä jatkui, ilma tuntui huomattavasti lämpimämmältä.Välkkyvä seinämä ei enää tuntunut lumelta ollenkaan, vaan ilmasäkenöi kuin sähköisen varauksen saaneena. Tvisturin liehuva harjanousi pystyyn ja joka jouhen päässä kipinöi. Niskakarvani olivatpystyssä joka ainoan ihokarvan kanssa ja olo oli tukala. Hikivirtasi, minulla toppatakin ja Tvisturilla talviturkin sisällä.Lämpötila oli noussut hetkessä varmaan parikymmentä astetta, nyt sen huomasi selvästi. Ja Tvistur jatkoi laukkaamista!

Pikkuhiljaa Tvisturin harja lopetti kipinöinnin ja tuli viileämpää,heppakin rauhoittui ja siirtyi pian töltin kautta käyntiin. Ihmettelinäskeistä, mitenhän siitä kohtaa päästään takaisin, jos kerran moinenstaattinen sähkökenttä on tukkeena. Ei ollut Tvisturin mieleen sepätkä, ja omakin ihoni reagoi. Vieläkin tuntui kuin sata muurahaistakävelisi iholla. Taitaa tulla pitkä kiertomatka tallille!

Siinä vaiheessa huomasin, että polku oli kadonnut. Voi hyvänen aika,miten me näin harhaan mentiin että polulta eksyttiin! No just, nyt eisitten auta muu kuin mennä omia jälkiä takaisin, jos ei nyt sittenihan sähkökentälle asti, mutta polulle kuitenkin. Käänsin Tvisturintakaisin päin ja ruuna totteli innolla. Se meni omia jälkiään pitkin,kunnes huomasin, että jäljet olivat menneet lumesta umpeen. Niinmistähän päin sitä tultiinkaan?

Jatkoimme tovin eteenpäin, mutta maisema oli jotenkin aivan vierasta.Ei tässä metsässä ole kuin se yksi ratsastuspolku, eikä kokometsäkään ole kovin iso. Muu osa on vain ryteikköä ja pusikkoa.Vaikutti siltä, että tässä kohtaa menisi jokin kulkuväylä, koskasuora oli tasalevyinen ja puiden reunustama. Olisikohan eksytty latupohjalle, jota ei ollut käytetty?

Tulin alas selästä ja talutin Tvisturia eteenpäin lepuuttaaksenihevosta ja kuivatakseni sitä hiestä. Tiesin latupohjan tulevanjossain vaiheessa ihmisten ilmoille, ja kun tietäisin missä ollaan,voisin soittaa tallille että tulevat hakemaan. Ainahan minulla onkännykkäkin mukana, mutta en ainakaan vielä ollut huolestunut.
Aurinko oli tullut pilven takaa esiin ja lämmitti mukavasti, vaikkapakkasta oli edelleen. Kävelimme kaikessa rauhassa ja latupohjakiemurteliedessämme. Tvistur päristeli kun kehuin sitä ja päristelinitse sille takaisin.Se onkin meidän oma leikki, ensin päristeleeTvistur, sitten minä, sitten Tvistur, minä ja niin edelleen. Leikin päätteeksiannoin taskusta heppanamia iloiselle issikalle.

Pikkuhiljaa puut alkoivat harventua ja odotin pian pääseväni pellonlaitaan. Toisella puolella metsää oli peltoja, sen tiesin ennestään.Ja siellä olisi myös taloja, joten osoitteenkin varmaan saisinsieltä. Talutin edelleen ratsuani, kun tulimme pienelle aukealle.Päätin pitää tauon siinä, kun kerran paikalla näkyi olevan sopiva kiviistuimeksi. Puhdistin lumet kiven päältä ja kaivoin repustaistuinalustan. Tvisturin turpa jo uteliaana tunkikin lähemmäksi, tiesi saavansa herkkua! Talloin tiiviiksi lumihankeen pörröiselleystävälleni "ruokakipon", johon laitoin heppamysliä, pari kuivattualeipäviipaletta ja porkkanan. Tvistur kävi tohkeissaan syömään jasamalla kuivasin hevosen kyljiltä viimeiset hiet pois. Hyvä että olinottanut sen pikkupyyhkeen mukaan! Istuin kivelle ja etsinitsellenikin leipää ja kaakaota, keksit säästin myöhemmäksi.

Syödessäni katselin ympärilleni, kyllä oli kaunista! Lumisia puita jakiviä, hanki kimalteli auringossa ja eläinten jälkiä näkyi siellätäällä. Ajattelin jakaa tämän ihanuuden kaverini kanssa ja kaivointaskusta kännykän. Vaan eipä ollut kenttää! Aivan, me olemme edelleenkukkuloitten välissä, eikä puhelimet kuulu. Nooh, soitetaan kunpäästään ylemmäksi maastoon!

Tvistur oli saanut syötyä eväänsä ja pakkasin alustan ja evääni pois.Jatkoin ratsuni taluttamista pitkin latupohjaa, joka pikkuhiljaanousi kukkulalle. Metsä harveni entisestään ja loppunousun aikanatuli vallan lämmin. Kiivettyämme viimeiset metrit kukkulalle, puutloppuivat kokonaan ja edessämme avautui tallialue tarhoineen ja taloineen. En tiennytkään, että täällä oli toinen talli, nyt alkoi kiinnostaa!

Kaikki rakennukset olivat puisia, tukkipuista tehtyjä. Olipas ihania,pikku ikkunoita riveissä ja erittäin kodikkaan oloisia! Kävelimmesuurimman rakennuksen lähelle, jonka takaa ravasi kaksi isoa hevosta,musta ja valkoinen. Uteliaat hevoset katsoivat pitkään Tvisturia,joka ei ollut moksiskaan tuijottelusta.
Tallin sivuovi aukeni ja nuori vaaleahiuksinen poika tuli ulos. Poikaoli pukeutunut ruskeaan tunikaan ja samanvärisiin housuihin,kirkkaasti koristellut saappaat ja vyö täydensivät kokonaisuuden.Kivaa, ihan kuin viikinkien aikana!

-"Päivää, päivää!" sanoin iloisesti ja hymyilin pojalle.

Poika hätkähti, hän ei ollut huomannut meitä ollenkaan. Pojan silmätlevisivät, kun hän näki Tvisturin. Puolittain pelokas ilme kasvoillahän kääntyi katsomaan minua. Jatkoin hymyilyä ja poika tulivarovaisesti hieman lähemmäksi. Hän katsoi todella tarkkaan silmiäni,ja puhkesi sitten iloiseen hymyyn.

-"Voiko täältä jostain soittaa," kysyin häneltä, "Kännykkä ei löydä kenttää ollenkaan."

Poika selitti jotain, mitä en ymmärtänyt ja juoksi takaisin sisälle.Hetken kuluttua hän palasi tuoden mukanaan miehen, joka olipukeutunut samoin kuin poikakin. Hän näytti ihan entisaikojenkyläsepältä. Ja komea parta hänellä oli iloisesti tuikkivien sinistensilmien lisäksi. Aivan mahtavaa, oliko täällä roolipeli menossa?

OSA III (10.3.13)
Mies puhui litanian, mikä meni yli hilseen ja jäi sitten Tvisturia oudosti vilkuillen odottamaan. Kohautin hartioitani ja kun en selvästikään ymmärtänyt, mies puhui pojalle ja poika lähti juoksemaan tietä pitkin ja katosi pian näkyvistä.

Edelleen Tvisturiin katseita luova mies viittelöi tarhan suuntaan ja selitti. Osoitin Tvisturia ja sitten tarhaa, tarkoittiko hän että hevosen voisi laittaa hetkeksi sinne? Mies nyökytteli ja siirsi portin pois tieltä ja ajoi mustan ja valkean hevosen hieman kauemmaksi. Siirsin ratsuni tarhaan ja otin Tvisturilta suitset ja huovan pois. Mies sulki portin ja me jäimme katsomaan miten kaksi isoa hevosta suhtautui tulijaan.

Tvistur käveli aivan tyynesti heinätelineelle syömään, johan tässä oli nälkä tullutkin kävellessä! Kaksi isoa nuuskivat hieman kauempaa pientä issikkaa ja varovasti tulivat lähemmäksi. Tvistur nosti päänsä heinästä ja kumpikin vieraista hevosista perääntyi. Mies naureskeli ja minuakin hymyilytti. Mies haki lisää heiniä ja kaikki kolme pääsivät syömään.

- Aaron, sanoi mies ja osoitti itseään.

- Tiina, sanoin minä hymyillen ja ojensin käteni tervehtiäkseni.

Mies oli ensin hämmästyneen näköinen, mutta ojensi sitten kätensä ja hymyili tasaisella valkoisella hammasrivistöllään mielissään. Mies viittilöi kohti tallia ja kutsui selvästi mukaansa. Otin Tvisturin tavarat ja seurasin miestä sisälle.

Talliksi luulemani olikin asunto: tupa, liesi ja ilmeisesti makuusoppi kivistä muuratun takan takana. Liedessä oli tuli, puut rätisivät ja mukava lämpö alkoi rentouttaa hyvän ruuan tuoksun leijaillessa tuvassa. Laskin tavarani penkille oven pieleen ja Aaronin kehoituksesta istuin pöydän ääreen availlen toppatakkiani. Tuvassa oli tosi lämmin, joten otin topparatsastushousutkin pois,
alla kun oli verkkarit. "Kypäräkampaus" oli varmaan huvittava, yritin haroa sormillani jotain selkoa hiuksiini.

Aaron kohensi hieman tulta ja täytti kuparisen pannun vedellä. Laitettuaan sen tulelle, hän nosti tarjottimelle leipää, voita, kippoja ja kuppeja. Tuotuaan tarjottimen pöytään hän katseli uteliaasti takkiani, mutta jatkoi sitten toimiaan.

Hyvin pian vesi jo kiehuikin pannussa ja Aaron laittoi savikannuun teelehtiä ja kaatoi niiden päälle kuuman veden. Sitten hän tuli pöydän ääreen savikannun kanssa ja asetteli eteeni kupin, kipon, leivän ja voin. Seuraavaksi hän haki liedeltä padan ja alusen, jotka hän toi kauhan kanssa pöydälle. Aaron ojensi kauhan minulle ja nyökkäili pataa kohti. Nälkä jo olikin, vaikka evästauosta ei niin kauan ollutkaan. Hymyilin kiitokseksi ja kauhoin padasta hyvältä tuoksuvaa juurespataa, missä oli lihaakin joukossa.

Puhaltelin annostani hieman viileämmäksi ja mietin missä oli lusikka. Aaron otti annoksen itsellensäkin ja levitti sitten voita leivälle. Minä tein samoin ja haukkasin leipää. Ihanaa, oikeata voita uunituoreen leivän päällä! Katsoin kun Aaron söi leipää ja hörppi kiposta lientä päälle. Samalla hän kaivoi leivän avulla sattumia sopasta. Onpa kummallista, ei lusikkaa ollenkaan. Yritin ensin itse samalla lailla, mutta leipä muljautteli juureksia pöydälle. Noloa! Posket punaisina hain repustani lusikka-haarukan, sellaisen muovisen vihreän Sporkin, missä toinen pää on lusikka ja toinen pää haarukka.

Aaron katseli toimiani ja hymyili. Hän oli ilmeisen kiinnostunut työkalustani, varsinkin kun haarukalla poimin pöydältä porkkanan ja perunan palasia. Tämä versio Spork-lusikka-haarukasta olikin melko uusi, vasta olin saanut sen retkeilyä harrastavalta äidiltäni.

Saimme syötyä ja Aaron kaatoi kuppiin vahvaa tuoksuvaa teetä. Muistin tauolta syömättä jääneet keksit ja kaivoin ne esille. Tarjosin Aaronille suklaakaura-keksejä ja hän otti yhden ja katseli sitä. Otin itsellenikin yhden ja haukkasin palasen ja hörpin teetä päälle. Keksit ja tee on aina hyvä yhdistelmä! Aaron puraisi palasen omasta keksistään ja hänen kasvoillensa levisi hämmentynyt ilme, joka hetken kuluttua suli leveään hymyyn. Hän hörppäsi teetä päälle ja haukkasi uuden palan keksistä. Katselimme hymyillen toisiamme ja maiskuttelimme yhdessä. Ja sitten purskahdimme nauruun.

Ulkoa kuului ääniä ja hetken kuluttua ovi aukesi. Aiemmin näkemäni poika tuli sisään kopistellen lunta jaloistaan ja selittäen kovasti. Aaron nousi pöydän äärestä ja osoitti takkiani ja ulos. Kiskoin toppahousut jalkaan ja takin niskaan ja astuin ulos aurinkoon. Pihalla oli mies ja nainen pukeutuneena samanlaisiin housuihin ja tunikoihin, väriltään ne olivat siniset. Upeasti kirjaillut saappaat, vyöt ja viitat herättivät heti kiinnostukseni, miten ne oli tehty?

- Tviistuur, Tvistur-poika, kuka on Milla-tätin murmeli! huuteli kolmas tulija, joka oli sentään pukeutunut tavallisiin vaatteisiin. Ja näytti tuntevan Tvisturin! Tvistur tosiaankin tunsi tämän naisen, se juoksi heinäkasalta hurjaa laukkaa kohti porttiin nojaavaa naista, pysähtyi viime tingassa ja nuuskaisi naisen ojennettua kättä. Sitten se sai hepulikohtauksen, pyyhälsi ympäri tarhaa pukkilaukkaa ahdistaen mustan ja valkean hevosen takimmaiseen nurkkaan.

- Hassu poika Tvistur, ihan hassu!

OSA IV (17.3.)


Katselin Tvisturin menoa ja oli ihan pakko nauraa. Aaron hekotteli myös ja poika hänen vieressään tirskui. Sinisiin pukeutunut pariskunta hymyili lempeästi, huvittuneilta vaikuttivat hekin. Hevoset sen sijaan eivät olleet kovinkaan huvittuneita, isot hepat seisoivat nurkassa yrittäen painautua heinätelineen taakse piiloon. Hurja tuo pieni polle!

Tvistur rauhottui pikku hiljaa ja tuli takaisin portille nuuskuttamaan naisen kättä. Nainen rapsutteli Tvisturia ja menin lähemmäksi esittäytyäkseni. Nainen kääntyi minua kohti ja kysyi: - Kenet Tvistur on tänne tällä kertaa tuonut? Mun nimi on Milla.

- Moi, mä oon Tiina. Me itseasiassa eksyttiin ratsastuspolulta kun siellä oli joku sähkökenttä ja sitten me ei enää löydetty polkua. Mun pitäs varmaan soittaa tallille, että ollaan kunnossa...

Siinä vaiheessa tämä nainen alkoi tuntua jotenkin tutulta, jossain olin hänet nähnyt aikaisemmin. Hetkinen, hänen kuvansa oli ollut lehdessä pari vuotta aiemmin, mutta mistä syystä? Silmät sirrillään mietin ja sitten välähti. Hän oli kadonnut pari vuotta sitten talvella ollessaan ratsastusretkellä ja vain heppa oli löytynyt! Kuvia oli joka puolella lehdissä ja telkkarissa, oli niin omituinen tapaus. Nainen oli myynyt kaiken omaisuutensa ja lähtenyt ratsastamaan ja kerta kaikkiaan vain kadonnut. Etsintöihin oli osallistunut helikoptereita ja koirapartioitakin ja kaikkea. Naamani varmaan venähti pahasti kun laskin yhteen yksi plus yksi, johon Milla totesi iloisena: - Joo, just se sama Milla. Ja jos et ole huomannut, niin täällä ei ole sähköä paitsi tuolla laaksossa, ei puhelimia, etkä sä tyttö-rukka ole enää edes samassa maailmassa!

Aivoni löivät tyhjää, miten niin en ole samassa maailmassa?! Nainen on ilmiselvästi seonnut, jos se on piilotellut täällä kaksi vuotta, ainakaan en ikinä kuullut että sitä naista olisi löydetty. Mutta se tuntee Tvisturin, ja nyt kun katson ympärilleni, niin ei täällä missään näy sähköjohtojakaan. Paniikki alkoi hiipiä mieleni sopukoihin, miten niin en ole samassa maailmassa..! No jos en ole, niin miten mä pääsen takaisin?!? mietin kuumeisesti.

Piti ihan istua lumihankeen miettimään kun jalat tärisi, ja Milla
pyllähti viereen seuraksi.

- Katsos kun siinä kävi näin… Kolmisen vuotta sitten olin ratsastamassa Tvisturilla, kun me osuimme samanlaiseen sähkökenttään kuin sinäkin. Paniikissa laukattiin sähkökentän läpi ja löysimme itsemme täältä. Tvistur toi minut tänne Aaronin hoiviin, olin todella pelästynyt. Ja niin oli Aaronkin, täällä ei ole koskaan nähty vihreäsilmäisiä ihmisiä! Milla hymyili muistolle ja Aaron nyökkäsi Millalle.

- Eikä täällä oltu nähty myöskään punarautiaita pieniä hevosia, kaikki ne ovat täällä joko mustia tai valkoisia. Tvistur ja minä herätimme ensin kauhua, mutta kyläpäällikkö Rina laaksosta näki meidän olevan ihan tavallisia, eikä haamuja manan majoilta.
   
Tvistur työnsi päänsä aidan raosta ja nuuski ensin Millan poskea ja sitten minun. Rapsutin Tvisturia otsasta ja Milla vuorostaan leuan alta. Tvistur hörhötteli tyytyväisenä.

- Kyläpäällikkö Rina vei minut ja Tvisturin Oskarin luo, sanoi Milla viittoen samalla sinipukuiseen mieheen, - ja Oskar oli ylenpalttisen kiinnostunut Tvisturin geeneistä. Sen päivän aikana juttelimme värien periytyvyydestä, mikä kiinnosti minua erittäin paljon, ja maailmojemme erilaisuuksista. Sain myös selville, että noin kerran vuodessa avautuu Portti meidän maailmaan ja sieltä pääsee tänne ja päinvastoin. Oskar muuten puhuu suomea, hän on oppinut sen vanhemmiltaan. Ja Oskarin vaimo Rina on siis kylän päällikkö.

Aaron puhui Millalle ja Milla ehdotti siirtymistä sisälle lämpimään teen äärelle. Tuvassa otin toppavermeet pois ja istuin takaisin teekuppini ääreen. Aaron kaatoi muillekin teetä ja Milla jatkoi juttuaan.

- Minua kiinnosti hevosten värien periytyvyys, miksi täällä on vain valkoisia ja mustia hevosia. Ne syntyvät joko mustina tai valkoisina, sukupuolella ei ole väliä, eikä vanhempien värillä. Todella kummallista. Se jäi pahasti kaivertamaan mieltäni ja koko paikka muutenkin. Alhaalla laaksossa on suurimmaksi osaksi kesä, hieman niinkuin Välimeren ilmasto. Täällä ylhäällä taas on tosi kotoiset oltavat, kuin Suomessa olisi!

Tässä vaiheessa tarjosin jäljelle jääneitä keksejä muille ja Millan silmät suorastaan kiiluivat kun hän huomasi suklaiset kaurakeksit.

- Ei ole totta! Suklaata! Täällä ei ole ollenkaan suklaata, sitä minä olen kaivannut kotoota! hihkaisi Milla ja puraisi keksistään palasen, jota rouskutteli haltioissaan.

- Mmmh, ihanaa! Mutta palatakseni tarinaani... Kun tiesin, että tänne pääsee kerran vuodessa takaisin, lähdin iloisella mielellä kotiin. Vuoden verran kasasin kirjoja, mikroskooppia ja muuta tavaraa, mitä tiesin tarvitsevani. Loppuvuodesta myin loput omaisuudestani sekä eläinlääkärinpraktiikkani, en ainakaan ihan heti tulisi niitä tarvitsemaan. Seuraavana helmikuuna piilotin tavaroita metsään ja kun sen aika tuli, lastasin Tvisturin selkään niin paljon tavaroita kuin pystyin ja loput kannoin itse. Taisimme olla aika näky tullessamme Aaronin luokse! Palautin Tvisturin samaa Porttia pitkin takaisin omaan maailmaansa, josta se kuulemma löydettiinkin.

En tiennyt mitä oikein ajatella, edelleen oli vaikeuksia kuvitella koko toista maailmaa. Milla jatkoi: - Ennen Tvisturin palauttamista Oskar otti sen jouhista näytteitä. Saimme eristettyä kloonaukseen tarvittavia soluja ja istutimme solut erääseen täkäläiseen tammaan. Aika kuluu täällä hieman eri tavalla ja varsa syntyi paljon aiemmin kuin olimme odottaneet. Se on nyt tuolla alhaalla laaksossa. Eli kuuluisa issikka-sananlasku "Issikoissa jopa ruunatkin lisääntyy" pitää hyvin paikkansa!

Minua nauratti, muistin hyvin tuon sanonnan! Ja olin todella utelias, minkälainen olisi Tvistur-ruunan jälkeläinen?

OSA V (25.3.)


- Seuraavan vuoden helmikuussa pelmahti Tvistur kolmatta kertaa Portista läpi, kertoi Milla, - tällä kertaa vihreäsilmäisen omistajansa Marin kanssa.

- Mitä? Tietääkö Marikin tästä paikasta? kysyin ihmeissäni.

- Tietääpä hyvinkin. Hän lähti saman tien takaisin, osti kilokaupalla suklaata ja lisää kirjoja ja tuli vielä tukka putkella tuomaan ne tänne saman vuorokauden aikana! Milla nauroi. - Ja Marille sattui erittäin mukava yllätys, Tvisturin varsa syntyi juuri silloin etuajassa ja Mari pääsi näkemään sen. Ja tänä vuonna Tvistur toi yhden vihreäsilmäisen vieraan lisää, eli sinut! Tvisse taitaa tykätä vihreistä silmistä!

- Voisinko minäkin nähdä pikkuisen? kysyin.

- Otetaan Tvisse mukaan ja menoksi! sanoi Milla silmät tuikkien.

Haimme Tvisturin tarhasta, missä kaksi isompaakin olivat taas uskaltautuneet lähemmäksi. Kummallista, että ne näyttivät helpottuneilta kun talutin Tvisturin ulos tarhasta. Milla harjasi Tvisturia ja minä puolestani putsasin kaviot.

- Mari edelleen pitää pollensa paljain jaloin? kysyi Milla laittaessaan huovan ja vyön paikoilleen.

- Kyllä, ja niin pitäisin minäkin omani, tuumasin, - Kylmä rauta jalassa ei varmaan ole mukavaa, ainakaan pakkasella.

Laitoin Tvisturille kuolaimettomat suitset päähän ja heppa päristeli tyytyväisenä nuuskien välillä minua ja välillä Millaa. Sitten lähdimme kävelemään rinnettä alas Aaronin vilkuttaessa meille. Poika seisoi hänen vieressään ja rouskutteli onnellisena keksiä toinen käsi huitoen meille. Enkä ollut edes huomannut kysyä hänen nimeään.

Oskar ja Rina kävelivät meidän perässä laskeutuessamme laaksoon. Juttelimme matkalla meidän maailman kuulumisia ja hetki hetkeltä ilma lämpeni. Ensin riisuin toppatakin, sitten toppahousut, kypärä olikin jo roikkumassa Tvisturin huopavyöstä. Lumen tilalle alkoi ilmestyä vihreitä laikkuja ja pian rehevä ruohikko omenapuineen ja satunnaisine koivuineen peitti loivaa alamäkeä.
   
Rina jäi puolivälissä rinnettä olevaan taloon ja Oskar kertoi sen olevan heidän kotinsa. Sielläkin oli heppatarha kahdelle hevoselle, valkeita kumpikin. Oskar jatkoi meidän kanssamme matkaa ja kertoi heidän hevosistaan. Kuulema kaikilla oli täällä oma hevonen, hevoset leimautuivat heti varsana johonkin ihmiseen ja olivat hänen vastuullaan ja huolehdittavanaan koko loppuelämänsä. Kysyin Millalta, että onko hänelläkin jo oma leimautunut hevonen, mutta Millan ilme meni surulliseksi.

- Ei ole, ja se on erittäin hankalaa. Leimautuneet hevoset eivät hyväksy muita ratsastajia kuin omansa. Minun on kuljettava jalkaisin, vaikka hevosia on ties kuinka paljon. Oskar ja Rina usein kävelevät kanssani silkasta kohteliaisuudesta, mutta yleensä kaikki ratsastavat joka paikkaan. Puolittain odotin, että Tvisturin varsa olisi voinut leimautua minuun, tai että se olisi samanlainen kuin Tvistur, mutta näin ei käynyt. Eikä pikkuinen huoli minua selkäänsä...

”Olipa surullista, täytyy muistaa antaa Millan ratsastaa Tvisturilla ennen lähtöä”, ajattelin itsekseni. Jatkoimme matkaa omissa ajatuksissamme ja pian saavuimmekin valtavalle vehreälle laitumelle. Se oli jaettu osiin ja jokaisessa oli useita hevosia, tosin vain mustia ja valkeita. Etsin katseellani rautiasta heppaa, mutta sellaista ei näkynyt missään.

- Onko varsa Tvisturin värinen? kysyin.

- Ei ole, vastasi Oskar, - mutta tuossa se on emänsä... ja näköjään uuden sisarensa kanssa!

Etsin katseellani varsaa, mutta erotin vain mustia ja valkeita hevosia sikin sokin. Tämä oli kuin etsisi seepralaumasta jotain tiettyä yksilöä.

- Iikh! Ihana! hihkui Milla, - Emä on juuri synnyttänyt mustan varsan!
Milla juoksi aidalle ja katseli autuaana valkoista emää, joka nuoli juuri jaloilleen päässyttä varsaansa. Menin perässä ihastelemaan ja voi mikä pöllämystyneen näköinen pikkuinen sieltä tuijotti takaisin! Kiharainen harja ja häntä ja niin uskomattoman pitkät jalat! Me kaikki hymyilimme ja ihastelimme tulokasta siihen asti, kunnes kolmas hevonen tuli väliin. En ensin tajunnut että se oli Tvisturin jälkeläinen, issikan näköinen se oli, mutta mustan ja valkean kirjava kaksivärisellä harjalla. Upea ilmestys ja melkein täysikasvuisen kokoinen!

- Saanen esitellä, Tvisturin varsa! sanoi Milla.

OSA VI (11.4.2013)

Ihmettelin että mitä täällä nyt oikein tapahtuu, eihän sen pitäisi olla kuin vasta vuoden vanha. Ja mistä ihmeestä se on tuon mainion kirjavuuden saanut? Varsa tuli tottuneesti Millan luo ja nuuski kättä ja hihaa. Ja kun se haistoi Tvisturin, se sai samanlaisen hepulikohtauksen kuin Tvistur ylätarhassa, ponketi ponketi poika meni pukkilaukkaa ympäri tarhaa, mutta varoi tarkasti emää ja uutta pienokaista. Nauratti, Tvisturkin hörisi innoissaan!

- Tvisturin varsa, oikeammin klooni, on kasvanut hurjalla vauhdilla, selitti Oskar. - Sen kasvu jatkuu vielä hiukan, mutta isompi siitä tulee kuin Tvisturista.

Tvisturin varsa rauhottui hetken kuluttua ja Milla uskaltautui aitaukseen tutkimaan pienen uuden tulokkaan terveyttä. Ajattelin, ettei emä päästä ihmistä lähelle, mutta Milla näköjään tiesi mitä teki. Pieni musta tammavarsa seisoi huterilla jaloillansa ja hoiperteli sitten emänsä vierellä kohti Millaa. Milla istui maahan odottamaan ja piiperöinen tuli ihan likelle. Heppavauva työnsi pikkuruisen turpansa kiinni Millan nenään ja nuuskaisi. Yhtäkkiä Milla henkäisi syvään, huojahti ja meinasi kellahtaa selälleen. Oskar purskahti kuplivaan nauruun ja minä ihmettelin, että missä mennään.

- Hahaa! Milla on leimautunut! hurrasi Oskar ja oli niin tohkeissaan että halasi minua. Hymyilin typerän näköisenä, niin mitä?

- Pieni varsa juuri leimautui Millaan, Millalla on nyt oma pikkuinen hevonen! hihkui Oskar onnellisena ja hyppi ilosta. Nyt vasta alkoi ajatus kulkea, Millallakin on oma heppa, mahtavaa! Ilo pulppusi väkisin ulos ja otin Oskaria kädestä ja hypimme ja nauroimme yhdessä.

Milla istui edelleen maassa ja silitti pientä mustaa kaunotarta, ja emä tuhisi lempeänä vierellä hyväksyvän näköisenä. Taisi emä aavistaa, mitä tuleman pitää!

- Tämän hevosen nimi on Roosa, sanoi Milla hiljaisella ja ihmettelevällä äänellä.

Tvisturin varsa kävi nuuskimassa hyvin hellästi pientä Roosa-sisartaan ja tuli sitten tervehtimään Oskaria ja minua.

- On etuoikeus saada antaa nimi hevoselle, sanoi Oskar, koska se merkitsee sitä että hevonen on leimautunut sinuun.

- Minkä niminen tämä Tvisturin klooni on? kysyin Oskarilta kun utelias kirjava polle nuuski kättäni.

- Sillä ei ole vielä nimeä, koska se ei ole leimautunut, kertoi Oskar. Mietimme juuri leimautuisiko se koskaan.

Olin juuri kysymässä, että miksei, kun iso varsa työnsi turpansa nenääni kiinni ja nuuskaisi. Lävitseni kulki sävähdys, ihan kuin sähköisku! Tipahdin aidan juurelle istumaan silmät suurina, kuulin kuin kilometrien päästä Oskarin hihkuvan ja nauravan ja Millan hetken kuluttua yhtyvän nauruun.

- Tämän hevosen nimi on Hávar, kuulin sanovani. Tunsin lämpimän hengityksen poskellani ja paijasin hellästi oriini turpaa ja huulia. Kummallista, ihan kuin aivoissani olisi auennut pieni lokero, missä oli käpertyneenä Hávarin tunteet.

Oskar auttoi minut jaloilleni ja huomasin, että Milla oli tullut viereeni silmät loistaen. Tavoittelin tasapainoani ja puuskahdin päätäni puistellen. Milla nauroi uudestaan ja Oskarin kasvoilla oli riemuisa ilme.

- Hávar, mistä se sai nimensä? kysyi Milla.

- Se on islantia ja tarkoittaa pitkää soturia, vastasin, haaveena kun on ollut oma issikka.

- Vai Tiinaa sinä odottelitkin, senkin hupsu! sanoi Milla Hávarille hymyillen ja rapsutti sitä sään kohdalta. Sinua tulee kyllä ikävä, sen verran hieno heppa olet!

Hávar työnsi päänsä luokseni ja olin ihan varma että hevonen seuraisi minua kotiin. Olo oli kuin linkouksen jäljiltä, en tiennyt mitä pitäisi tuntea. Kiipesin aidan yli ja nojasin hevoseni kaulaan nuuskien sen lämmintä tuoksua. Mieli selkeytyi ja yhtäkkiä olin ihan mielettömän onnellinen! Hávar vastasi tunteeseen, irtautui varovasti minusta ja lähti upeaan laukkaan halki aitauksen. Sitten se kaarsi takaisin luokseni ja katsoi minua kysyen.

- Mene vain selkään, sanoi Milla, se on jo melkein täysikasvuisen kokoinen ja jaksaa kyllä kantaa sinua pieniä matkoja.

Hain kypärän Tvisturin luota ja kiinnitin sen kädet täristen. Menin aidan poikkipuulle seisomaan ja Hávar tuli viereeni. Nostin toisen jalkani hevosen yli ja varovasti laskeuduin selkään ottaen harjasta tukea. Hávar otti muutaman askeleen totutellakseen painooni ja lähti sitten kävelemään aitausta ympäri. Kierroksen tehtyään se nosti ravin, mutta vaihtoi sen pian töltiksi ja sitten menimmekin laukkaa! Hurjaa, aivan hurjaa! Tunsin kuinka Hávar oli tohkeissaan tuntemuksistani ja ylpeä siitä, että jaksoi kantaa minua! Hymyilin niin leveästi, että posket olivat koetuksella, en olisi ollenkaan halunnut lopettaa! Tulin kuitenkin selästä alas, parempi etten väsyttäisi heti upeaa hulmuharjaani.

- Tiina, nyt taitaa olla jo aika lähteä kiipeämään takaisin ylös, sanoi Oskar, Vai jäätkö mieluummin tänne?

Hetken kävi mielessä, että jos nämä ihmiset eivät haluakaan luovuttaa tai myydä hevosta minulle, mutta Oskar poisti huoleni.

- Ikinä, ei ikinä saa erottaa ihmistä ja siihen leimautunutta hevosta, hän sanoi. Se laki on kirjattu Aikakirjoihimme jo tuhansia vuosia sitten, ja sitä lakia kunnioitamme edelleen.

Itketti, minulla oli oma heppa ja olin niin onnellinen! Voiko kukaan ikinä ymmärtää? Katsoin Millaa silmiin ja näin vastauksen, kyllä, täällä oli kokonainen kansa joka ymmärsi!

VIIMEINEN OSA:

Oskar avasi tarhan portin ja Hávar tuli pihalle luokseni. Tvistur tuli myöskin, se katseli meitä pitkään. Katsoin Tvisturia ja ihan kuin se olisi iskenyt silmää! Polle näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä selkeästi hymyillessään, tuumasi varmaan junailleensa koko jutun!

Tarjosin Millalle Tvisturia ratsuksi ja Milla ottikin haasteen vastaan. Tietä pitkin laukkasi meitä kohti kaksi valkoista hevosta, toinen niistä kantoi Rinaa. Meidän luokse päästyään vapaa hevonen pysähtyi Oskarin viereen ja Oskar heilautti itsensä selkään. Milla hyppäsi Tvisturin kyytiin ja minä mietin että en minä todellakaan pikkuiseni selkään hyppele. Kiipesin sen sijaan aidalle ja
luultavasti hyvinkin pian tavaksi tulevalla liikkeellä kapusin Hávarin selkään.

Tuli kyllä mieleen, että miten ohjaan tätä hurmuria, mutta sitten välähti. Se tietää ihan tarkkaan mitä haluan siltä, meillä on linkki! Oskar ja Rina suuntasivat jo loivaan ylämäkeen Tvisturin odottaessa meitä. Päästyämme kaikki tielle lähdimme laukkaan. Kaksi isoa hevosta edessä rinnakkain ja kaksi issikkaa perässä, kerta kaikkiaan sanoinkuvaamaton tunne!

    Pitkän laukan jälkeen tunsin Hávarin väsyvän ja hidastimme töltin kautta käyntiin. Milla hidasti Tvisturin kanssa ja Oskar ja Rinakin seisahtuivat. Kävelimme rinteen puoliväliin hevosten jäähtyessä ja kävellessä vierellä. Oskar jäi Rinan kanssa talonsa kohdalla vilkuttamaan, toivottivat hyvää matkaa ja tervetulleeksi takaisin. Kiitin heitä ystävällisyydestä ja Hávarista ja toivotin hyviä ratsastushetkiä.

Me jatkoimme Millan kanssa matkaa ilma viiletessä. Pian piti jo vetäistä toppavaatteet päälle, kun lunta alkoi ilmestyä laikuttain maahan. Iltakin alkoi jo tulla, kuinkahan huolissaan tallilla oltiin?

- Kun laukkaat samaa kohtaa takaisin, tulet samaan aikaan kotiin milloin lähditkin, sanoi Milla. Tvistur tietää kyllä jujun, se on vanha konkari tässä asiassa. Se vain inhoaa sitä Portin sähkökenttää. Luota siis Tvisturiin!

Päästyämme ylös tallille Aaron oli ottamassa meitä vastaan. Hänen silmänsä levisivät ja joulupukkimainen iloisen yllättynyt hohotus täytti ilman, kun hän huomasi minut ja Hávarin. Hän tuli luokseni ja selitti jotain leveästi hymyillen ja kättään ojentaen. Vastasin automaattisesti hymyyn ja Milla sanoi Aaronin onnitelleen meitä toistemme löytämisestä. Sivuutin käden ja halasin tohkeissani isoa parrakasta miestä ja Aaron rutisti kunnolla takaisin ja nosti jopa
ilmaan! Millaa nauratti, täällä ei kuulemma kätelty muuten kuin ihan lähimpien ystävien kesken ja hali oli jo tosi iso juttu!

Milla sanoi lähtevänsä saatille kohti Porttia. Hain reppuni tuvasta ja otin Sporkini pöydältä mihin se oli jäänyt. Pihalle tullessani tarkistin vielä Tvisturin kaviot ja sitten tein saman tarkkaavaiselle Hávarilleni. Hávar oli seurannut toimiani Tvisturin kanssa ja nosti kauniisti jalan kerrallaan putsattavaksi. Se tykkäsi kun rapsutin sen kavioita ja olin tosi ylpeä Hávarin käytöksestä. Ihan mahtipolle, mutta mitä muuta voikaan odottaa Tvisturin kloonilta!

Aaron istui tarhan vieressä olevalla penkillä ja veisteli puupalaa. Mennessäni sanomaan hyvästejä, huomasin puupalan muistuttavan jo huomattavasti vihreää Sporkiani! Lusikka-haarukka rulettaa! Milla tuli kääntämään sanani Aaronille.

- Kiitokseksi hyvästä ruuasta ja teestä haluaisin antaa tämän Sporkin muistoksi, ja tietysti käyttöön ja malliksi tuleville puisille Sporkeille!

Aaron otti Sporkin vastaan, puhui hetken ja hävisi tupaan. Milla sanoi että Aaron oli erittäin kiitollinen lahjasta ja halusi antaa vastalahjan.

- Voi, mutta sain jo ruokaa ja ihanaa leipää ja voita!

Hetken kuluttua Aaron tuli takaisin paketin kanssa ja Milla suomensi.

- Paketissa on voileipiä evääksi ja hänen itse tekemiään herkkupaloja hevosille, Aaron onkin mestarileipuri! Milla nauroi. No on, leipä ainakin oli aivan mahtavaa!

Vilkuttaen lähdimme matkaan kohti kotia latupohjaksi luulemaani tietä pitkin. Milla talutti Tvisturia ja minä kävelin käsi Hávarin harjassa. Tie laskeutui laaksoon ja pian tulimmekin jo aamuiselle eväspaikalle. Annoin kummallekin hevoselle taskustani omia heppanameja, joista Tvistur tykkäsi ja niin teki Hávarkin hetken mietittyään. Jatkoimme matkaa ja ihan liian pian tuli hetki, jolloin Milla ei enää voinut jatkaa.

- Lähemmäksi en voi tulla, Roosa on niin pieni vielä, ettei kestä eroa. Mutta ehkä me vielä joku päivä näemme. Ja muista kertoa tallilla Marille terveisiä, että kunnossa ollaan!

Siinä vaiheessa muistin lähtöhetken tallilta. Kaivoin reppuni sivutaskua innolla ja löysin sitten etsimäni.

- Tämä oli varmaan sinulle tarkoitettu! sanoin Millalle ja ojensin suklaalevyn. Mari pyysi ottamaan sen mukaan, eihän sitä tiennyt koskaan kuka ystävä tulee vastaan!

- Jee! Mun lempparia, mun lempparia! hihkui Milla ja halasi minua innoissaan. Mari muisti! Halaa Maria puolestani ja välitä herkkusuulta kuolaa valuvat kiitokset!

Hetken katselimme hymyillen toisiamme ja sitten Milla punttasi minut Tvisturin selkään. Oli mentävä, etten jäänyt vuodeksi tänne. Tvistur lähti määrätietoisesti kävelemään ja Hávar seurasi perässä. Käännyin vielä katsomaan Millaa, joka vilkutti hämärtyvässä illassa.

Pian edessä olikin Portti. Kimalteleva verho jatkui vaikka kuinka pitkälle ja nyt se näkyi jopa selvemmin kuin tullessa. Hyvänen aika kun se oli kaunis! Sädehtivä ja kimalteleva ilma välkkyi mahtavana rintamana omaan tahtiinsa. Tvisturin korvat sojottivat eteenpäin ja Hávar tuli perässä lapa ihan kiinni Tvisturin vasemmassa lautasessa. Tvistur siirtyi töltille ja Hávar seurasi varjona. Siirryttiin laukkaan ja yhtäkkiä meno oli kuin tullessa. Pidin Tvisturin harjasta lujaa kiinni ja toivoin, ettei Hávar jäisi jälkeen. Hurjaa laukkaa paahdettiin ilman taas lämmetessä hetkessä.

Sitten tulimme kohtaan, missä oli pahin sähkökenttä ja kummaltakin hevoselta h nousi harja pystyyn ja karvat kipinöivät. Hávarin kautta tunsin sen olevan erittäin epämiellyttävää, onneksi omat hiukseni olivat kypärän alla! Laukka jatkui ja hiki juoksi noroina sekä hevosilta että minulta mennessämme Portin lämpimän kohdan läpi.

Hevosten harjat lopettivat kipinöinnin, tuli viileämpää ja kumpikin polle rauhottui. Tvistur siirtyi töltin kautta käyntiin ja pysähtyi Hávarin matkiessa sen toimia. Se katseli korvat hörössä taakseen ja Hávar teki samoin. Vaistosin uteliaisuuden linkkimme läpi ja käännyin itsekin katsomaan. Ei ihme että Tvisturia oli mennessä hirvittänyt, kaukana kimalluksessa näin oman selkäni ja Tvisturin kääntyvän katsomaan meitä! Vilkutin Tvisturille, mutta kaukainen Tvistur siirtyi päättäväisesti käyntiin ja katosi pian töltillä kimallukseen.
    
No nyt ymmärsin jo paremmin. Ei ole kiva nähdä omaa itseään tulossa/menossa ja vielä oman klooninsa kanssa!

Tulin alas Tvisturin selästä ja katselin ympärilleni. Olimme jälleen tutulla ratsastuspolulla ja aamuaurinko paistoi edelleen! Otin repusta pikkupyyhkeen ja kuivasin Tvisturin hiestä. Pyyhe tuli märäksi, joten avasin Aaronin antaman paketin, siinä kun oli kangas suojana. Laitoin eväät muovipussiin reppuun ja jokin vielä pilkahti suojakankaan sisältä. Avasin kangasta varoen ja huomasin siellä nahkanauhan, jossa roikkui pieni puinen hevosriipus. Se oli maalattu mustavalkoisen laikukkaaksi, se oli ihan Hávarin näköinen! Aaron oli varmaan itse sen veistänyt ja maalannut, ihana! Laitoin sen heti kaulaani ja käärekankaalla pyyhin Hávarin kuivaksi.
Tvisturia taluttaen ja Hávarin seuratessa toisella puolen otin kännykkäni esille. Kaivoin muistista Marin numeron ja nyt kenttää näytti olevan tarpeeksi, joten soitin hänelle.

- Et IKINÄ arvaa mitä mulle tapahtui! sanoin Marille.

- Taidan arvata jo, löytyikö suklaalevylle ystävä? kysyi Mari ja purskahti nauruun.

Olin niin onnellinen ja innoissani, ettei selityksestä varmaan tullut tolkkua ollenkaan. Mutta ehkä onkin parempi, että kävelemme suoraan tallille ja näytän ihanan Hávarini. Tästä se seikkailu vasta alkaa!

*LOPPU*




3 kommenttia:

  1. Kylläpä on mielenkiintoinen tarina! Koskahan saamme kuulla jatkoa?

    VastaaPoista
  2. millon tähä tulee lisää? Tää on jännä! :)

    VastaaPoista
  3. Tänään päivitetty, anteeksi viivästys. Blogin kirjautumistunnarit olivat jonkin aikaa hukassa.

    VastaaPoista